Allasevakkojen taival

Mauno Lukkari ja Rauha Koski-Rautiainen ovat lähtöisin vanhasta Sompiosta, jonka elämän mullisti tekoaltaiden rakentaminen 1960-luvulla. Lapsuusmaisemat katosivat veden alle.

Allasevakot Mauno Lukkari ja Rauha Koski-Rautiainen, kuvakollaasi (kuvat: Liisa Kuittinen)
Sodankyläläiset Mauno Lukkari ja Rauha Koski-Rautiainen muistelevat vanhaa Sompiota lämmöllä. (Kuvat: Liisa Kuittinen)

Vuonna 1959 suurin osa kyläläisistä pakeni altaan alta, vuonna 1967 alkoi nousta vesi.

Mauno Lukkari oli lähdön hetkellä viisitoistavuotias rippikoululainen. Hänen kotikylänsä Riesto oli yksi kylistä, jotka olivat jäämässä pian rakennettavan Lokan tekojärven alle. Lukkarin olo oli kaksijakoinen: Tuntui pahalta, että omat lapsuusmaisemat olivat katoamassa. Toisaalta nuoren miehen mieli kaihosi maailmalle. Ei hänellä olisi tulevaisuutta kotikylässä.

Vuonna 1944 syntynyt Lukkari oli riestolaisia 8. polvessa. Hänen mummonsa isä oli Rieston Aleksi, vuonna 1857 syntynyt ensimmäinen kirjoitustaitoinen Lapin paliskunnan sihteeri, jonka tarinoinnin pohjalta kansanperinteen kerääjä ja kirjailija Samuli Paulaharju (1875–1944) oli pitkälti kirjoittanut kuuluisan Sompio-kirjansa (1939).

Lukkarin lapsuudenperheeseen kuului isä, äiti ja kuusi lasta. Sisaruksista kaksi nuorinta oli annettu pois äidin sairauden takia. Äidin psyyke ei ollut kestänyt sota-aikoja. Mieli oli järkkynyt, eikä hän kyennyt pitämään riittävästi huolta lapsista.

Mauno oli esikoinen, joka oppi kantamaan vastuuta pienestä pitäen. Lehmän hän lypsi ensimmäisen kerran 11-vuotiaana.

– Halusin auttaa äitiä, kun hänellä oli huonoja päiviä, Lukkari kertoo.

 

Moskusta Korvasen kansakouluun

Rauha Koski-Rautiainen syntyi toukokuussa 1940 Alaponkun taloon Moskuun. Sen kuuluisin asukas oli poroisäntä Aleksi Hihnavaara eli Mosku (1882–1938), joka oli muuttanut Alaponkuun vuonna 1911. Koski-Rautiaisen äiti Edla-Maria Tanhua eli Moskun Mari (1900–1985) eli ennen Koski-Rautiaisen syntymää Moskun kanssa.

Mosku sijaitsi Korvasen takamailla Luiron latvoilla, seitsemän kilometriä Korvasen kylästä. Sinne piti matkata pientä kärrypolkua pitkin.

Kun Koski-Rautiainen oli kahdeksanvuotias, hän pääsi Korvasen kansakouluun ja muutti koulun asuntolaan asumaan. Sotien jälkeen valmistunut asuntola oli komea tiilirakennus, jonne pääsy merkitsi Koski-Rautiaiselle elintason kohenemista. Oli ruokaa, lämpöä ja puhtaat lakanat.

– Se oli nuoren elämäni parasta aikaa, Koski-Rautiainen sanoo.

Myös neljä vuotta nuorempi Mauno Lukkari kävi Korvasen kansakoulua ja asui sen asuntolassa. Myös hänelle, köyhän perheen pojalle, asuntolaan muutto tarkoitti elämänlaadun parantumista.

– Se oli ilon paikka. Saimme nukkua kahden lakanan välissä, Lukkari sanoo.

Sekä Koski-Rautiainen että Lukkari tietävät, etteivät kaikki jaa heidän näkemyksiään asuntola-ajoista. Oli lapsia, jotka ikävöivät vanhempiaan tai kärsivät asuntolan elinolosuhteista, eivätkä he halua väheksyä näiden lasten kokemuksia.

– Meille heikon kodin lapsille se oli kuitenkin erittäin hyvä paikka, Lukkari sanoo.

 

Väki hajosi ympäri Suomea

Sekä Mauno Lukkari että Rauha Koski-Rautiainen ovat kotoisin alueelta, jonka valtasi vesi 1960-luvun lopussa, kun pohjoiseen Sodankylään rakennettiin kaksi isoa tekojärveä, Lokan ja Porttipahdan altaat.

Koski-Rautiaisen lapsuudenkoti, Moskun Alaponkun talo, ei jäänyt veden alle, mutta Lokan altaan rakentaminen katkaisi tien ja hukutti Korvasen kylän, jossa olivat koulu ja asuntola. Samalla hävisivät rajulla tavalla maisemat ja paikat, jotka olivat olleet tärkeitä. Korvasen koulun asuntola räjäytettiin ilmaan ennen altaan täyttämistä.

– Sodankylään tuli varuskunta vuonna 1962, ja asuntolan kävivät räjäyttämässä sen pioneerit opetustyönään, Koski-Rautiainen kertoo.

Veden noustessa Koski-Rautiainen oli jo 27-vuotias. Hän oli lähtenyt Korvasesta vuonna 1954 jatkokouluun Sodankylään eikä enää sen jälkeen ollut asunut vakituisesti kotona.

– Kesällä kävin tekemässä heinää jänkäniityllä ja keräämässä hillaa, hän kertoo.

Vuonna 1956 Koski-Rautiainen pääsi kauppakouluun Rovaniemelle. Sodankylään hän palasi kaksi vuotta myöhemmin, kun hän sai töitä ensin osuuskaupasta, sitten verotoimistosta. Sen jälkeen Koski-Rautiainen on asunut viittä Rovaniemen-vuotta lukuun ottamatta koko aikuisikänsä Sodankylässä.

Mauno Lukkari asui Riestosta lähdettyään ensin Sodankylässä, sitten hän muutti kymmeneksi vuodeksi eteläiseen Suomeen tienaamaan rahaa.

– Me lapset hajosimme ympäri Suomea. Kun sain kasaan sen verran rahaa, että pystyin ostamaan Sodankylästä kodin, palasin tänne, Lukkari kertoo.

 

Osa suri, osa katsoi eteenpäin

Tekojärvien rakentaminen Sompion alueelle Pohjois-Sodankylään oli valtava mullistus, joka vaikutti satojen ihmisten elämään ja muokkasi alueen luontoa ja eliöstöä.

Altaat rakennettiin alueelle, joka oli kuulu porolaitumistaan ja lintusoistaan. Sen asukkaat elivät luonnon ehdoilla omavaraistaloudessa metsästäen, kalastaen, poroja hoitaen ja peltoja viljellen. Altaiden alle jäi yli 600 ihmisen kodit kaikkiaan kuudesta sompiolaiskylästä.

Altaiden tulo jakoi alueen asukkaiden tuntoja. Oli niitä, jotka surivat. Heille kotiseutujen menetys oli suuri sokki. Sitten oli niitä, jotka katsoivat eteenpäin eivätkä jääneet murehtimaan. He olisivat joka tapauksessa lähteneet leivän perässä muualle. Sekä Lukkari että Koski-Rautiainen lukeutuvat jälkimmäisiin.

– Riesto oli ennen sotia kaunis, kukoistava kylä, jossa oli hyväkuntoisia rakennuksia. Kylässä viljeltiin ohraa ja elettiin omavaraista elämää. Kukoistus oli kuitenkin mennyt ohi. Jos allasta ei olisi tullut, seutu olisi saattanut jäädä autioksi, Lukkari pohtii.

Rieston kylän asutus levittäytyi kummulle lähelle paikkaa, jossa Luiro-, Kopsus- ja Riestojoki yhtyivät. Kylää ympäröivät laajat aapasuot.

– Tietysti porolaitumet olisivat siellä olleet hyviä. Veden alle meni myös yksi Euroopan suurimmista aapasoista, Posoaapa, Lukkari sanoo.

 

Pitkä historia ja rakkaat seudut

Rauha Koski-Rautiainen ei koe menettäneensä altaiden rakentamisen vuoksi mitään, koska hän ei koskaan omistanut mitään. Siksi hän ei osaa surra tai murehtia menetystä.

Hän kuitenkin ymmärtää niitä, jotka ovat kokeneet asiat toisin. Altaiden alle jääneillä kylillä oli pitkä historia, ja seudut olivat rakkaita niiden asukkaille. Yhden Sompion kylän, Mutenian, alueella oli asuttu arkeologisten löytöjen perusteella jo 4000–6000 vuotta sitten.

Myös Mauno Lukkari ymmärtää hyvin niitä, jotka surevat.

– Ne, joilla oli hyvä olla, eivät halunneet allasta, hän sanoo.

Lukkarin mielestä hänen oma isänsä teki virheen, kun otti Kemijoki Oy:ltä pientä taloaan vastaan rahaa.

– Olisi ollut parempi ottaa tilalle lainapaikka. Sillä rahalla, jonka hän jokiyhtiöltä sai, ei tahtonut saada Sodankylästä asuntoa, pieni mökkiläinen kun hän oli. Jos isä olisi osannut vaatia, jokiyhtiön kanssa olisi varmasti voinut tehdä paremman sopimuksen, hän uskoo.

 

Muistot elävät yhä

Vanhaa Sompiota ei enää ole – se katosi altaiden alle – mutta muistot elävät yhä vahvoina niiden mielissä, jotka ovat sieltä lähtöisin. Myös Mauno Lukkari muistelee vanhoja aikoja hyvillä mielin.

– Aika ajoin oli kaikenlaisia ongelmia, mutta ankarista olosuhteista huolimatta muistan vanhaa Sompiota lämmöllä ja rakkaudella. Minulla oli hyvät ja ymmärtäväiset kaverit ja sukulaiset, hän sanoo.

– Kun meitä sompiolaisia kokoontuu yhteen, keskustelemme vanhoista ajoista – yleensä huumorimielessä. Ikäviä juttuja emme enää muista.

 

Mauno Lukkarilla on kotona esillä vanhoja valokuvia Rieston kylästä. (Kuva: Liisa Kuittinen)

 

Mikä?

Lokan ja Porttipahdan tekojärvien rakentaminen

  • Lokka ja Porttipahta ovat Euroopan suurimpia tekojärviä. Ne rakennettiin, koska Suomi tarvitsi sähköä.
  • Altaat rakensi Kemijoki Oy. Lokan täyttö alkoi vuonna 1967, Porttipahdan vuonna 1970.
  • Kemijoki Oy alkoi ostaa maita Sompion alueen asukkailta jo 1950-luvulla. Yhtiö lunasti maat, ja asukkaat joutuivat jättämään kotikylänsä.
  • Allaskylien perheet hajaantuivat ympäri Lappia ja muualle maahan sekä Ruotsiin. Suurin osa allasevakoista jäi kuitenkin Sodankylän alueelle.
  • Vuonna 1970 perustettu Kotiseutuyhdistys Sompio-seura kokoaa yhteen entisen Sompion asukkaita ja heidän jälkeläisiään. Seuran jäsenet kokoontuvat vaihtamaan kuulumisia, kalastamaan ja kunnostamaan entisen kotiseutunsa rippeitä.
  • Sompio-seura juhlisti kotiseutuyhdistyksen 50-vuotisjuhlia kokoamalla vanhasta Sompiosta valokuvanäyttelyn, joka oli esillä Museo-Galleria Alariestossa viime vuonna. Lisäksi seura teki yhteistyötä musiikkipedagogi Siina Toimelan kanssa, kun Toimela työsti kansantanssi- ja musiikkiryhmä Siepakoille käsikirjoitusta Tumman laineen rannat -tanssiteokseen. Teos nähtiin Sodankylässä helmikuussa 2023.

Lähde: Jouni Kauhanen: Lokan ja Porttipahdan tekojärvien sosiaalihistoria (2014)